sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Mansen joulutorilla



Viikko sitten kävimme Tampereella
ja siellä kävellessämme jouduimme yllättäen joulutorille,
joka oli avattu muutama päivä aikaisemmin.

Tori on kauniisti koristeltu ja sopivan kokoinen.
Mutkittelevien sokkeloisten käytävien varsille oli saatu mahtumaan
monta käsityöpuotia ja muutama kahvila.

Stadilaisen on paha myöntää,
mutta siellä oli jotenkin lämpimämpi ja läheisempi tunnelma
kuin vaikkapa Tuomaan markkinoilla.

Räpsin kuvia ja kuvasin pari videonpätkää.
Yhteenvedon näet





 






















Katso ja kuuntele

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomi 100




Tähän aikaan vuodesta on tapana nostaa sotiemme veteraanien harveneva joukko jalustalle. Tänä vuonna erityisesti, kun Suomi viettää 100-vuotisjuhliaan. Kaikki kunnia heille, vaikka en kokonaan pysty saamaan mielestäni epäilyä, että ovatkohan he ihan kaikki tehneet ihan kaikkia niitä sankaritekoja, joista kerrotaan.
Appiukkoni Erkki Henrikin kohdalla ei tarvitse epäillä, mitä hän teki Suomen hyväksi. Hän antoi henkensä sodan viime päivinä 29.6.1944 taistellessaan Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Voiko ihminen antaa suuremman uhrauksen isänmaansa puolesta kuin henkensä? 
Muutama viikko sitten internetissä avattiin sotasampo.fi-portaali, joka sisältää kattavat tiedot kaikista viime sodissa kuolleista 95 000 suomalaisesta sotilaasta. Sieltä voi lukea jopa sotapäiväkirjoja. Nuori ylikersantti Erkki Henrikki kuului jalkaväkirykmentti 44:n 3. komppaniaan. Sen päiväkirjoista selviää, että komppania oli käynyt pitkään torjuntataistelua Laatokan koillisrannalla Prikin Lohkossa ja siirtynyt sieltä kesäkuun alussa Syväriin. Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 21.6.1944, asemat jouduttiin jättämään pian. Alkoi peräytyminen ylivoiman alla. Viivytystaistelua käytiin mahdollisuuksien mukaan. Venäläiset onnistuivat katkaisemaan pakotien nousemalla maihin Laatokan pohjoisrannalla Tuuloksen kohdilla. Komppanian piti peräytyä vaikeakulkuisten metsien kautta. Suuresta osasta kalustoa jouduttiin luopumaan, mm. teltoista ja pyöristä. Satoi päiväkausia ja ruoastakin oli pulaa. Viikossa oli marssittu jo lähes 200 km.
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2583617

Kesäkuun 29. päivänä Vitelen kylässä väsynyt 3. komppania sai käskyn ryhtyä vastaiskuun Korkeamäessä. Hyökkäys epäonnistui pahoin. Komppanian päällikkö ja monet muutkin päällystöön kuuluvat kaatuivat. Miehistö kärsi raskaita tappioita. Kaikkien ruumiit jäivät kentälle. Heidän joukossaan oli myös Erkki Henrikki.


Omien vanhempieni lisäksi appiukkoni Erkki Henrikki on minulle Suomen sankari. Samoin hänen nuori vaimonsa, sotaleskeksi jäänyt Tyyni Kyllikki. Hän oli joutunut luopumaan kotiseudustaan Kivennavasta. Sodan jälkeen Tyyni Kyllikki aloitteli uutta elämää vieraissa olosuhteissa Hämeessä kahden pienen Ruotsista palanneen sotaorvon kanssa. Ja hän selvisi. Upea tyyppi, joka kasvatti vaikeissa olosuhteissa maailman parhaan ihmisen, vaimoni Astan.

Suomen valtiolta meni 70 vuotta aikaa, kunnes se kolme vuotta sitten ehti kiireittensä keskellä lähettää meidän perheen sotaorvolle itsenäisyyspäiväksi sotaorpotunnuksen, kunniakirjan ja kiitokset isänmaan puolesta tehdystä uhrauksesta. Sotaorvoiksi jäi yli 50 000 lasta, sotaleskiä oli 30 000.

Eliitin suhteen toimitaan ripeämmin jakamalla vuosittain runsain mitoin mitaleita. Esimerkiksi eräs hiihtämällä eduskuntaan edennyt sai Suomen Leijonan ritarikunnan ritarimerkin solkineen. Hesarin haastattelussa hän sanoi, että saamme olla onnellisia ja kiitollisia veteraaneillemme, jotka ovat omalla panoksellaan antaneet meille vapauden tehdä asioita, miten me itse haluamme. 
Olisiko hiihtäjänkin syytä edes vähän olla kiitollinen myös henkensä menettäneille rintamamiehille ja heidän läheisilleen? Eikö heidän antamillaan panoksilla ollut mitään merkitystä hänen vapauteensa?
Eivät kaikki sentään ole unohtaneet rintamasotilaita ja rintamalla kaatuneita. Tänäkin itsenäisyyspäivänä monilla sankarihaudoilla on kunniavartioita. Kunkin kaatuneen haudan kohdalle on valittu seisomaan kaatuneen ikäinen nuori ihminen. Kaatuneet olivat tosi nuoria, vasta elämänsä alussa. Tämä tahtoo unohtua, kun telkkarissa seuraa viimeisimpien veteraanien köpöttelyä. 
Isoisän olkihattu ei saanut minua laulamaan, mutta tekohymyä irvistävän hiihtäjän kuva lehdessä ja hänen veteraanijargoninsa rupesivat tympimään. Eikä hän ole ainoa lätisijä. Minulle Suomen todellisia sankareita eivät ole hiihtäjät eivätkä varsinkaan lätkäpelaajat. Eivätkä monet muutkaan nykymaailman pintaliitäjät, joita palvotaan.
Samalla Hesarin sivulla kerrottiin, että viidelle henkilölle oli myönnetty tänä vuonna korkea Suomen Leijonan komentajamerkki. Yhtä heistä hoiti 1960-luvulla päivisin anoppini Tyyni Kyllikki.  Uskon, että poika sai hyvät eväät elämälleen Kannelmäessä hiekkalaatikon laidalla.
Kunnia heille, joille kunnia kuuluu!